Yhdeksän vuotias tyttäreni
Rakas esikoistyttäreni täytti yhdeksän vuotta viime viikolla.
Muistan sen aamun yhdeksän vuoden takaa, kun synnytys vihdoin tuntui oikeasti käynnistyneen ja sain soittaa synnytyslaitokselle, että nyt me täältä tultaisiin sitten!
Siinä me sitten ajeltiin aamulla viimeistä kertaa kahdestaan autolla kohti Espoota.
Nelly syntyi illalla, Jorvin sairaalassa, maaliskuisena pakkasyönä. Synnytys itsessään sujui kivasti omalla painollaan ja sain jossain vaiheessa levättyä mutta rankkaa oli. En sairauteni vuoksi saanut puudutteita joten menin hetken aikaa pelkillä särkylääkkeillä, kunnes jossain vaiheessa kokeilin ilokaasua. Se auttoi aluksi! Muttei kuitenkaan riittävästi 😅 Synnytys oli pitkä, ainakin omasta mielestäni, jos verrataan sitten kuopuksen syntymään joka tuli kahdessa tunnissa aivan tukka pystyssä maailmaan..
Nellyn alkutaival ei ollut lainkaan sellainen, josta jokainen vanhempi varmasti haaveilee.
Vauvan kanssa rauhassa olemista, toisiaan tuijotellen, onnellisena ja huolettomana ilma täynnä rakkautta.
En saanut imetystä onnistumaan, en sitten lainkaan. Imetys vaikeudet olivat kuitenkin pientä sen rinnalla jonka tulisimme kohtaamaan.
Nelly joutui teho-hoitoon alle vuorokauden ikäisenä. Sitä ennen juoksimme läpi tutkimuksia kuten verikokeita, ultraa, röntgeniä, kaikkea mahdollista. Lopulta näytteitä otettiin meistä kaikista ja hiljaa mielessäni huusin tuskaa ulos sekä kirosin elämän julmuutta.
Kohtasin järkyttävän menettämisen pelon tunteen, niin kovan ettei happi meinannut kulkea. Teho-osastolle kävely tuntui loputtoman pitkältä. Olin kovissa kivuissani ja synnytys oli ollut pitkä. Muistan kävelleeni seinästä tukea ottaen pitkin Jorvin käytäviä, koska tuntui, ettei jalat kantaneet.
Silloin ajattelin omaa äitiäni.
Olen itse syntynyt niin, että sydämeni on pysähtynyt ja olen joutunut teho-hoitoon, äitini ollessa tietämättömänä siitä mikä tilanteeni on ja hän on käynyt sitä tilannetta yksin läpi.
Me kuitenkin saimme yhdessä käydä tätä läpi Nellyn isän kanssa, mikä ei siinä hetkessä tuntunut kuitenkaan miltään. En osannut sanoittaa tunteitani ääneen, en osannut pyytää edes hoitohenkilökunnalta apua keskusteluun saatikka mihinkään muuhun! Itkin jatkuvasti.
Itkin ja mielessäni huusin, että mitä ihmeen pilkkaa tämä on, että miksi viaton lapseni joutuu kärsimään.
Aivoverenvuoto- epäily oli viimeinen niitti itselleni ja romahdin. Ultraava lääkäri aluksi sanoi meille ääneen, että hän näkee jotain. Vastasin tähän välittömästi, että mitä? Mitä näet? Hän ei kuitenkaan jatkanut vastaamista ja hyvä niin. Lopulta ultraus tehtiin uudestaan. Ja se kesti.. ja kesti.. Mitään ei kuitenkaan näkynyt.
(Pyysin lopulta ensimmäiseltä lääkäriltä lausunnon, että mitä hän omasta mielestään näki. Ja onneksi hän niin teki, koska tämä on selittänyt meille monta asiaa myöhemmin..)
Usean tutkimuksen jälkeen anelin, että saisimme perhehuoneen. Halusin olla yötä päivää edes toistemme tukena. En kestänyt ajatusta, että yötä myöden toinen lähtee ajamaan yksin kohti kotia enkä ajatusta, että kuulen muiden vauvojen itkut samassa huoneessa. Olisi pitänyt saada levättyä, mutten pystynyt edes sulkemaan silmiäni. Oma toipuminen jäi aivan toissijaiseksi asiaksi, en ajatellut sekunttiakaan omaa vointiani vaan ajatukset olivat vain ja ainoastaan Nellyssä. Soitin itkuisia puheluita omalle äidille ja isälleni ja pyysin apua, vaikken edes tiennyt miten he voisivat asiassa auttaa. Lohduttavat sanat olivat kuitenkin tarpeen, ihan jokaiselta.
Päivä päivältä asiat alkoivat selvitä. Nelly oli kokoajan tosi reipas ja alkoi voimaan paremmin, kiitos luovutettujen veri tuotteiden! Nelly sai siis monia tankkauksia, koska hänen hyytymisarvot olivat sairauteni takia hengenvaarallisen matalat. (= Trombosyytit)
Nelly oli siis vatsassa ollessaan saanut minulta vasta-aineita, jotka aiheuttivat tämän tilan. Sairauteni ei pitänyt vaikuttaa vauvaan, mutta synnytykseen ja sen jälkeiseen aikaan. Ja kyllä, se vaikutti. Lopulta meidät tutkittiin periytyvyyden takia joten kaikista meistä otettiin näytteet ja saimme muutaman kuukauden kuluttua tulokset..
.. Jotka kertoivat, että sairauteni ei ole periytyvä, joten Nelly ei saanut tästä mitään varsinaista diagnoosia. Äiti sai henkisiä kolahduksia kyllä, mutta saimme jälkikäteen asiaan käsittely apua, onneksi, koska en olisi koskaan kyennyt edes miettimään toista lasta. Nellyn kohdalla tilanne oli täysin korjaantunut noin 7 kuukauden ikään tullessa. Vauva-vuosi meni nopeasti ja Nelly oli super ihana pieni vauva ❤️
Nellyn elämää on varjostanut monta muuta asiaa sittemmin.
Hän kuitenkin kasvaa ja kehittyy tällä hetkellä ikätasoonsa nähden, pituutta tullut kokoajan hieman reippaammin 😁
Hän on loistavan huumorintajun omaava, empaattinen, niin rakas ja energinen pakkaus ❤️
Rakkaudella,
Sonja